Vaikka tänään on ollut harmaatakin harmaampi päivä, on kevät ollut kaunis. Kaikki aistit avoinna olen toivottanut kevään kaikkinensa tervetulleeksi. Viime keväästä ei minulla ole muistikuvia. En muista lumen sulamista, en ilmojen lämpenemistä, en päivän pitenemistä. En muista sulavia vesistöjä, en katuharja-autoja, en linnun laulua. En muista lehtien puhkeamista, en muista nurmen vihertymistä. Sumussa, niin paksussa hernerokka sumussa, lipui kevät viime vuonna ohitseni.

Kun lyhyin ja aristavin askelin astuin kesäkuun alussa sairaalan ovista ulos, näin kesän puhjenneen. Auringon lämpimät säteet hyväilivät samantien poskiani, nurmi vihersi, maa tuoksui ja kaupunki humisi ympärilläni. Puristin tiukasti pientä valkoista enkelipatsasta kädessäni. Turvauduin voimakkaasti siihen. Jos pudottaisin sen asfaltille, särkyisi se viimeinenkin asia, mitä minä sairaalasta mukaani sain. Auton luona katkera naurahdus putosi huuliltani, kun näin mieheni minua varten mukaansa ottamat tyynyt. Muodottomiksi muovautuneet tyynyt. Tyynyjä vauvan istuimen sijaan. Mieheni, ihana mies, asetteli tyynyt selkäni taakse, että minun olisi kivuttomampi matkustaa. Apteekissa apteekkarin ilme: "Nämä ovat vahvoja lääkkeitä. Tarvitsetko molemmat?". Kyllä. Kyllä kai, en minä tiedä. Kotona talon voimakas ominaistuoksu leyhähti vasten kasvoja. Oksetti.

Nyt alkaa olla käsillä ensimmäiset vuosipäivät. Viikko sitten oli vuosi sitten se päivä, jolloin saimme tietää, että aarteemme selviäminen olisi hyvin epätodennäköistä. Nyt käsillä olevat viikot olen vuosi sitten maannut, maannut ja vaihtanut siteitä toisensa perään. Itkenyt. Itkenyt valtavasti. Kutonut pieniä villasukkia, ettei pienen tulisi kylmä. Yrittänyt ymmärtää ja käsitellä asiaa siinä epäonnistuen. Yrittänyt olla luottavainen, siinäkin useimmiten pahasti epäonnistuen. Silti pieni ääni kuiskaamassa sisällä vielä on toivoa. Tuttavien rohkaisuyritykset kyllä kaikki järjestyy. Katkeruuden aika oli kuitenkin paljon myöhemmin, keväällä vain odotti tulevaa avuttomasti. Odotti odottamistaan, kun ei muutakaan ollut tehtävissä.

Vuosi on ollut vaikea. Niin mielettömän vaikea. Sitä on vain avuttomana riepoutunut surun ja tuskan mielivaltaisissa aallokoissa. On vaikea ymmärtää, että niin pohjalta voi nousta ylöspäin vain tipahtaakseen uudelleen. On vaikea ymmärtää, kuinka sitä jo vuoden on asian kanssa yrittänyt elää. Miten sitä ylipäänsä tässä vielä istuu kirjoittamassa?

Tänään, olen kiitollinen keväästä. Kevät tuntuu hieman tasoittavan aallokoita ja levittävän murheellisimpienkin mieliin elämän energiaa. Tänään, nautin huomisen auringosta ja odotan kesää.

Tänään, voin kertoa että saavutin yhden etapin elämässäni. Heikompinakin päivinäni olen kuitenkin ollut niin vahva, että tänään minulla on ammatti. Minulla on ihana kesätyö. Ja ennen kaikkea, minulla on elämä.

Kiitos,

- Karoliina -

"On se kova lähtö elämään"

Olen appiukkoni kanssa samaa mieltä. Nuoren aikuisen elämä ei todellakaan ole helppoa ilman oman lapsen menetystäkään. On niin paljon vaikeita valintoja ja stressaavia tilanteita; itsenäistymistä, ihmissuhteita, ammatinvalintoja, opiskelumotivaatiota, taloudellisia huolia, työnhakua... Lista tuntuu loputtomalta. Kun tähän lisätään oman rakkaan lapsen kuolema, tuntuu elämä usein tarkoituksettomalta ja lohduttomalta. Tulevaisuus tuntuu olevan harmaan usvan peitossa. Mikä minusta tulee? Mitä meistä tulee? Voiko elämällä olla meille vielä jotain annettavaa?

Koulu alkaa olla loppusuoralla. Alkusyksyllä sain opiskella kevennetysti ja jostakin olen saanut sen verran voimia, että tänne asti on jaksettu. Takana on paljon kovaa työtä ja kolme näyttöä. Tänään aloitin yrittäjyyskurssin, joka toteutetaan monimuoto-opintoina. Koulua on vain kerran viikossa muutama tunti ja loppu opiskelusta tapahtuu itsenäisesti kotona. Kuulostaa hyvältä. Huhtikuussa pitäisi olla paperit kädessä.

Töihin en halua. En millään. Ainoa asia, mitä todella haluaisin, on vauva. Oma lapsi, jota ei otettaisi meiltä pois. Kipeimmällä mahdollisella tavalla sen on ymmärtänyt, etteivät lapset ole itsestäänselvyys. Ihmisen on kuitenkin pakko tehdä jotain, minä aion hakea yliopistoon suomen kielen koulutusohjelmaan. Sinne pääseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Kaksi vaativaa pääsykoekirjaa ja vähän sisäänpääsijöitä. Pitäisi vain saada voimia lukea.

Usein on ollut ajatuksissa tänne kirjoittaa kuulumisia, vaan ajatuksiksi ne ovat jääneet. Tuntuu nytkin jotenkin oudolta kirjoittaa. Vaisulta. Ihan hyvää meille kuuluu, ei mitään erikoista. Tavallista arkea. Mun syksyä on paljon helpottanut kaksikiloinen karvakasa, kääpiökani Papu. Pingviininvärinen herrasmies on tunteikas kaveri. Yleensä leppoinen ja ystävällinen silitystenkerjääjä, mutta pahan päivän sattuessa ilkikurinen riiviö. Jokatapauksessa pehmeän luppakorvan voi kaapata kainaloon ja paijata aina kun siltä tuntuu (ja vaikka ei välillä niin tuntuisikaan).

Paljon ollaan oltu viikonloppuja ja lomia lapsuudenkodeissamme. Sadan kilometrin välimatka taittuu aika nopeasti ja kotona on aina ihana käydä. Lokakuussa piipahdimme vähän kauempana miehen mummua katsomassa. Oikein ihana mummu, itse näin hänet ensimmäistä kertaa ja mieskin ties kuin monen vuoden jälkeen. Oman mummun ja papan kanssa ollaan lähennytty syksyn aikana, he asuvat lähellä meitä ja ollaan nähty aiempaa useammin. Itselle on tullut tärkeäksi käydä mummolassa nyt kun vielä on siihen mahdollisuus. Uusi vuosi vastaanotettiin mukavissa tunnelmissa mökillä kaveriporukan kanssa. Jotenkin sitä on erakoitunut ja näkee kavereita liian harvoin, vaikka on niin rakkaita ja upeita ystäviä ympärillä.

Aika parantaa haavat.. Kulunut klisee, mutta totuus siinä piilee. Elämä ei enää koskaan palaudu entiselleen. Kulunut vuosi jätti meihin syvän jälkensä ikuisiksi ajoiksi, emmekä koskaan unohda. Emme koskaan lakkaa kaipaamasta lastamme. Olemme elämämme loppuun asti äiti ja isä enkelille. Kuljemme hautausmaalla viemässä kynttilöitä lapsemme haudalle. Suru ei ikinä lopu, mutta sen kanssa oppii elämään. Ja elämä jatkuu..

Tämä väsynyt bloggari siirtyy nyt nauttimaan miehen tekemästä ihanasta smoothiesta. Huomenna meillä onkin merkkipäivä; kaksi vuotta kihloissa. Olen äärettömän onnellinen rakkaasta ja rakastavasta miehestäni! <3

-Karoliina-

Työvaatteet pyykkinarulla, kyniä ja vihko ostoskorissa, armoton stressi ja aikaiset aamut.

Aika. Se ei pysähdy. Se kulkee eteenpäin, välillä oikein juoksee kohti seuraavaa ja taas seuraavaa aamua. Eletään jo orastavaa syksyä ja koulut alkavat taas. Myös oma lukukauteni pyörähti käyntiin viime torstaina. Miltä se tuntuu nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen? Tuntuu hyvältä ja pahalta. Hyvältä siksi, että arki tasapainottaa elämää, ikään kuin vakiinnuttaa sen tutuille urille. Saa muuta ajateltavaa ja oikein roppakaupalla tekemistä. Ehkä liikaakin, sillä valmiiksi uupuneen totaaliseen uuvuttamiseen ei tarvita paljoa.

Pahalta tuntuu siksi, ettei tämän kaltaista vuotta pitänyt tulla ollenkaan. Kohta puoliin minulla pitäisi olla tuhiseva vauvantuoksuinen nyytti sylissä ja seuraavat opinnot vuosien päästä olisivat olleet aivan toisaalla. Elian laskettuun aikaan on matkaa enää kymmenen päivää. Suunnilleen kymmenen päivän kuluttua minun pitäisi saada tuudittaa omaa lastani sylissä. Sitä ei kuitenkaan tapahdu nyt. Se tapahtui jo toukokuussa, mutta silloinkaan en saanut vastasyntynyttä rinnalleni.

Motivaatio koulua kohtaan on aivan pohjamudissa. Silti tänäkin aamuna jaksoin nousta. Helppoa se ei ollut, mutta nousin kuitenkin. Tiedän, ettei itseään kannata väsyttää aivan loppuun. Mutta niin kauan, kuin pienikin ääni jaksaa takaraivossa muistuttaa, että on tässä jotain järkeäkin, aion taistella.

Päivä kerrallaan kevättä ja valmistumista kohti!

Naisista tulee leskiä puolison kuollessa, lapsista orpoja vanhempiensa kuollessa. Äiti on edelleen äiti menetettyään lapsensa. Isä on edelleen isä. Pitäisi olla ihan oma sana minullekkin, äidille, jonka rakastettu ja toivottu pienokainen nukkui pois. 

Osa ihmisistä, läheltä tai kaukaa, on ääneen pohtinut meidän rooliamme, kun lapsestamme tuli enkeli. Ymmärrän mietteet, kyllähän itsellänikin oli hetki, jolloin epäilin, olenko äiti laisinkaan. Kuitenkin vastaus on ainakin omasta mielestäni selvä. Lapsemme sai alkunsa, kuten muutkin lapset kaikkialla maailmassa. Yhtä paljon isäänsä, kuin minuakin. Meille lapsemme on ollut lapsi heti ensimmäisistä hetkistä saakka. Kannoin lastamme sydämeni alla ja ihastelin jokaista hänen liikehdinnästään syntynyttä sipaisua ja tönäisyä. Elian synnyttyä oli jo päivänselvä asia, että minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Esikoisemme kuoltua mikään mennyt ei muuttunut, yhä edelleen hän on lapsemme ja me hänen vanhempiaan. Omista vanhemmistani tuli ensimmäisen lapsenlapsensa synnyttyä isovanhemmat. Elian kuoltua he ja mieheni vanhemmat ovat yhä isovanhempia, sitä titteliä ei heiltä oteta pois. Tottakai arki on erilaista. Syli on tyhjä, rakas vauvamme ei ole aineellisesti läsnä elämässämme.

Hyvin monista asioista ajattelemme mieheni kanssa samoin, mutta hänen puolestaan en voi, osaa enkä halua puhua. Vaikka meillä on sama ja yhteinen suuri suru, käsittelemme asiaa silti eri tavoin. Minun tunteeni eivät ole tismalleen, kuin hänen tunteensa. Eivätkä ajatukseni ole kopioita hänen ajatuksistaan. Niinpä kirjoitan lähinnä vain omasta puolestani, omista tuntemisistani.

Mitä meille kuuluu? Kysymys, johon on edelleen erittäin vaikea vastata. Vastausta ei oikeastaan ole. Pitääkö vastausta ajatella sen hetkisen fiiliksen pohjalta, hieman pidemmän aikavälin pohjalta vaiko koko kesän pohjalta? Mihin vastaustani voisin oikein verrata, kun en aiemmin ole samaa kokenut, eikä kysyjä ole yleensä koskaan mitään vastaavaa kokenut. Yleensä vastauksesta muodostuu kunnon jahkailuvastaus -toisaalta, mutta toisaalta- tyyppinen. Nyt täytyy korostaa, etten kritisoi kysyjää tai kysymystä, musta on aina ihana, kun kysellään kuulumisia ja osoitetaan välittämistä. Kritisoin vain omaa vastaustani, tai sen puutetta. Niin vaikeaa löytää sopivia ja kuvaavia sanoja. Varmaa on ainakin se, että ilman rakasta ja hellää miestäni en olisi selvinnyt. Kiitos, rakastan sua!

Vaikka oonki pärjänny omasta mielestänikin ihmeen hyvin ("tilanne huomioon ottaen kuuluu ihan hyvää") ja nukunpuhunitkennauran ja varmaan näytänkin suhteellisen hyvinvoivalta, on sisälläni yhä valtava suru. Ja moni asia on muuttunut pysyvästi. Eihän pienten lasten kuuluisi kuolla. Ei isompienkaan lasten kuuluisi kuolla. Ei kenenkään lapsen kuuluisi kuolla. Elian kuolema on järkyttävällä tavalla näyttänyt mulle, ja varmasti myös monelle läheiselleni, ettei mikään oo itsestään selvää tässä maailmassa. Ihminen on niin pieni ja voimaton. Vaikka lääketiede on kehittynyt huippuunsa ja lääkärit on koulutettu hyvin asiantunteviksi, voi silti pieni ja viaton lapsikin kuolla. Elämän ja kuoleman edessä ihminen on vain vaatimaton osa maailmankaikkeutta. Maailmankaikkeutta, jonka on luonut joku ihmistä paljon suurempi ja kaikkitietävämpi. Tarkoitusta tapahtuneelle on vaikea nähdä, vaikea ymmärtää. Mutta uskon, että myös tälle murheelle on oma tarkoituksensa.

 

"Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle." Tommy Tabermann

 

Oon fyysisesti toipunu luullakseni hyvin. Haava näyttää hyvältä ja niin edelleen.. Pääsiäisestä alkaneen rehkimiskiellon ja löhöilyn seurauksena fyysinen kuntoni on heikentynyt valtavasti. Kunto ei mulla oo varmasti koskaan ollu näin huono. Hengästyn helposti, enkä yksinkertaisesti vain jaksa. Hetken touhuamisen jälkeen joudun surullisena toteamaan kotona käydessäni rakkaille ja ihanille pikkusisaruksilleni, etten nyt enää jaksa, että pitää mennä levähtämään.

Oon ehkä löytäny itselleni oikeanlaisia keinoja ja kanavia purkaa suruani. Puhuminen eri ihmisten kanssa ja kirjoittaminen sekä ihmisten elämän seuraaminen ovat auttaneet mua eteenpäin. Lapsuudenkodissani äiti kyykkii mansikkamaalla, isi rakentaa, lapset leikkivät samoilla legoilla, kahvi maistuu samalta ja päivät kuluvat nopeasti. Ihmisten tavat ovat yhä samanlaisia, tuttuja ja turvallisia. Mieheni kodissa lypsetään lehmät ja peltotyöt tehdään samoina ajankohtina kuin aina ennenkin. Samat vanhat kylänukot käyvät ihmettelemässä maatilan elämää. Vaikka rakastan omaa perhettäni ja viihdyn omassa lapsuudenkodissani hyvin, nautin myös mieheni lapsuudenkodissa oleskelusta. Siellä on jatkuva tohina ympärillä, elämä pitää ihmiset kiireisenä. Voin seurata tohinaa ja tohista mukana. Väsyn tullen rauhallisia paikkoja löytyy useita. 

Omia reaktioita ja tunteita on vaikea ennustaa ja hallita. Kun neljästä kananmunasta neljässä keltuainen oli jakautunut kahtia tai kun löysin kuolleen lehmän viereltä kauniin keskosvasikan myöskin kuolleena, kyyneleet kirvelsivät silmissä. Tunteet ovat aika voimakkaita ja joskus saatan niiden sävyä säpsähtääkin - näinkö oikeasti tunnen? Kuolemanpelko on vahvasti läsnä tämänhetkisessä elämässäni, pelkään menettäväni jonkun itselle tärkeän ja rakkaan ihmisen. Kuolemanpelkoa oon kokenu myös monta vuotta sitten, vaikeassa elämäntilanteessa. Silloin pelkäsin oman henkeni puolesta, nyt pelkään muiden puolesta. Ja muiden puolesta pelkääminen on jollain lailla pahempaa, sillä muiden puolesta en voi ajaa varovasti, valita työskennellessä turvallisia työtapoja, uida vain matalissa vesissä jne. Varovaisuus ei läheskään aina auta, mutta se ei ainakaan pahenna asioita. Väsyn helposti myös henkisesti ja tarvitsen omaa aikaa ja omaa tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, hengähdyshetkiä. Toisaalta tunnen olevani erityisen riippuvainen muista ihmisistä tällä hetkellä. Nautin läheisyydestä (pelkään olevani jo rasitteena muutamalle ihanalle ihmiselle, joiden seurassa oon nyt saanu paljon olla. Haluaisin teidän tietävän, kuinka rakkaita mulle ootte).

Läheskään kaikille kuulumisille ja tunteille ei vain löydy sanoja. Monia monia asioita en edes ymmärrä tai tiedosta. Paljon on minussa itsellenikin tuntematonta.

 

"Sielusi salaisuutta

en saata ymmärtää.

Jokainen päivä tuo uutta.

Arvoitus yhä jää.

 

Syvyydessäsi varmaan

lähteitä pulppuaa.

Keskelle päiväni harmaan

tuot puron solinaa.

 

Sielusi salaisuutta

valloita koskaan en.

Riemua, hiljaisuutta

hengitän kuunnellen."

Anna-Mari Kaskinen

 

Hirveän suuri kiitos kaikille muistaneille. Kiitos, että teillä on ollut rohkeutta lähestyä! <3

-karoliinan-

Kodissamme ei vauvantuoksuista

elämän iloa

kiertämässä sylistä syliin

ei vastasyntyneen lämpöä

mitä syliin painaa

ja äidin kädet hapuilevat

vauvan ikävää.

Vain sinä Herra tiedät

salatut syvimmät

ja sinun armosi turvaan

me kysellen kipumme keskellä

nöyrinä jäämme

                        

                      Elli Hentilä