Naisista tulee leskiä puolison kuollessa, lapsista orpoja vanhempiensa kuollessa. Äiti on edelleen äiti menetettyään lapsensa. Isä on edelleen isä. Pitäisi olla ihan oma sana minullekkin, äidille, jonka rakastettu ja toivottu pienokainen nukkui pois. 

Osa ihmisistä, läheltä tai kaukaa, on ääneen pohtinut meidän rooliamme, kun lapsestamme tuli enkeli. Ymmärrän mietteet, kyllähän itsellänikin oli hetki, jolloin epäilin, olenko äiti laisinkaan. Kuitenkin vastaus on ainakin omasta mielestäni selvä. Lapsemme sai alkunsa, kuten muutkin lapset kaikkialla maailmassa. Yhtä paljon isäänsä, kuin minuakin. Meille lapsemme on ollut lapsi heti ensimmäisistä hetkistä saakka. Kannoin lastamme sydämeni alla ja ihastelin jokaista hänen liikehdinnästään syntynyttä sipaisua ja tönäisyä. Elian synnyttyä oli jo päivänselvä asia, että minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Esikoisemme kuoltua mikään mennyt ei muuttunut, yhä edelleen hän on lapsemme ja me hänen vanhempiaan. Omista vanhemmistani tuli ensimmäisen lapsenlapsensa synnyttyä isovanhemmat. Elian kuoltua he ja mieheni vanhemmat ovat yhä isovanhempia, sitä titteliä ei heiltä oteta pois. Tottakai arki on erilaista. Syli on tyhjä, rakas vauvamme ei ole aineellisesti läsnä elämässämme.

Hyvin monista asioista ajattelemme mieheni kanssa samoin, mutta hänen puolestaan en voi, osaa enkä halua puhua. Vaikka meillä on sama ja yhteinen suuri suru, käsittelemme asiaa silti eri tavoin. Minun tunteeni eivät ole tismalleen, kuin hänen tunteensa. Eivätkä ajatukseni ole kopioita hänen ajatuksistaan. Niinpä kirjoitan lähinnä vain omasta puolestani, omista tuntemisistani.

Mitä meille kuuluu? Kysymys, johon on edelleen erittäin vaikea vastata. Vastausta ei oikeastaan ole. Pitääkö vastausta ajatella sen hetkisen fiiliksen pohjalta, hieman pidemmän aikavälin pohjalta vaiko koko kesän pohjalta? Mihin vastaustani voisin oikein verrata, kun en aiemmin ole samaa kokenut, eikä kysyjä ole yleensä koskaan mitään vastaavaa kokenut. Yleensä vastauksesta muodostuu kunnon jahkailuvastaus -toisaalta, mutta toisaalta- tyyppinen. Nyt täytyy korostaa, etten kritisoi kysyjää tai kysymystä, musta on aina ihana, kun kysellään kuulumisia ja osoitetaan välittämistä. Kritisoin vain omaa vastaustani, tai sen puutetta. Niin vaikeaa löytää sopivia ja kuvaavia sanoja. Varmaa on ainakin se, että ilman rakasta ja hellää miestäni en olisi selvinnyt. Kiitos, rakastan sua!

Vaikka oonki pärjänny omasta mielestänikin ihmeen hyvin ("tilanne huomioon ottaen kuuluu ihan hyvää") ja nukunpuhunitkennauran ja varmaan näytänkin suhteellisen hyvinvoivalta, on sisälläni yhä valtava suru. Ja moni asia on muuttunut pysyvästi. Eihän pienten lasten kuuluisi kuolla. Ei isompienkaan lasten kuuluisi kuolla. Ei kenenkään lapsen kuuluisi kuolla. Elian kuolema on järkyttävällä tavalla näyttänyt mulle, ja varmasti myös monelle läheiselleni, ettei mikään oo itsestään selvää tässä maailmassa. Ihminen on niin pieni ja voimaton. Vaikka lääketiede on kehittynyt huippuunsa ja lääkärit on koulutettu hyvin asiantunteviksi, voi silti pieni ja viaton lapsikin kuolla. Elämän ja kuoleman edessä ihminen on vain vaatimaton osa maailmankaikkeutta. Maailmankaikkeutta, jonka on luonut joku ihmistä paljon suurempi ja kaikkitietävämpi. Tarkoitusta tapahtuneelle on vaikea nähdä, vaikea ymmärtää. Mutta uskon, että myös tälle murheelle on oma tarkoituksensa.

 

"Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle." Tommy Tabermann

 

Oon fyysisesti toipunu luullakseni hyvin. Haava näyttää hyvältä ja niin edelleen.. Pääsiäisestä alkaneen rehkimiskiellon ja löhöilyn seurauksena fyysinen kuntoni on heikentynyt valtavasti. Kunto ei mulla oo varmasti koskaan ollu näin huono. Hengästyn helposti, enkä yksinkertaisesti vain jaksa. Hetken touhuamisen jälkeen joudun surullisena toteamaan kotona käydessäni rakkaille ja ihanille pikkusisaruksilleni, etten nyt enää jaksa, että pitää mennä levähtämään.

Oon ehkä löytäny itselleni oikeanlaisia keinoja ja kanavia purkaa suruani. Puhuminen eri ihmisten kanssa ja kirjoittaminen sekä ihmisten elämän seuraaminen ovat auttaneet mua eteenpäin. Lapsuudenkodissani äiti kyykkii mansikkamaalla, isi rakentaa, lapset leikkivät samoilla legoilla, kahvi maistuu samalta ja päivät kuluvat nopeasti. Ihmisten tavat ovat yhä samanlaisia, tuttuja ja turvallisia. Mieheni kodissa lypsetään lehmät ja peltotyöt tehdään samoina ajankohtina kuin aina ennenkin. Samat vanhat kylänukot käyvät ihmettelemässä maatilan elämää. Vaikka rakastan omaa perhettäni ja viihdyn omassa lapsuudenkodissani hyvin, nautin myös mieheni lapsuudenkodissa oleskelusta. Siellä on jatkuva tohina ympärillä, elämä pitää ihmiset kiireisenä. Voin seurata tohinaa ja tohista mukana. Väsyn tullen rauhallisia paikkoja löytyy useita. 

Omia reaktioita ja tunteita on vaikea ennustaa ja hallita. Kun neljästä kananmunasta neljässä keltuainen oli jakautunut kahtia tai kun löysin kuolleen lehmän viereltä kauniin keskosvasikan myöskin kuolleena, kyyneleet kirvelsivät silmissä. Tunteet ovat aika voimakkaita ja joskus saatan niiden sävyä säpsähtääkin - näinkö oikeasti tunnen? Kuolemanpelko on vahvasti läsnä tämänhetkisessä elämässäni, pelkään menettäväni jonkun itselle tärkeän ja rakkaan ihmisen. Kuolemanpelkoa oon kokenu myös monta vuotta sitten, vaikeassa elämäntilanteessa. Silloin pelkäsin oman henkeni puolesta, nyt pelkään muiden puolesta. Ja muiden puolesta pelkääminen on jollain lailla pahempaa, sillä muiden puolesta en voi ajaa varovasti, valita työskennellessä turvallisia työtapoja, uida vain matalissa vesissä jne. Varovaisuus ei läheskään aina auta, mutta se ei ainakaan pahenna asioita. Väsyn helposti myös henkisesti ja tarvitsen omaa aikaa ja omaa tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, hengähdyshetkiä. Toisaalta tunnen olevani erityisen riippuvainen muista ihmisistä tällä hetkellä. Nautin läheisyydestä (pelkään olevani jo rasitteena muutamalle ihanalle ihmiselle, joiden seurassa oon nyt saanu paljon olla. Haluaisin teidän tietävän, kuinka rakkaita mulle ootte).

Läheskään kaikille kuulumisille ja tunteille ei vain löydy sanoja. Monia monia asioita en edes ymmärrä tai tiedosta. Paljon on minussa itsellenikin tuntematonta.

 

"Sielusi salaisuutta

en saata ymmärtää.

Jokainen päivä tuo uutta.

Arvoitus yhä jää.

 

Syvyydessäsi varmaan

lähteitä pulppuaa.

Keskelle päiväni harmaan

tuot puron solinaa.

 

Sielusi salaisuutta

valloita koskaan en.

Riemua, hiljaisuutta

hengitän kuunnellen."

Anna-Mari Kaskinen

 

Hirveän suuri kiitos kaikille muistaneille. Kiitos, että teillä on ollut rohkeutta lähestyä! <3

-karoliinan-