Työvaatteet pyykkinarulla, kyniä ja vihko ostoskorissa, armoton stressi ja aikaiset aamut.

Aika. Se ei pysähdy. Se kulkee eteenpäin, välillä oikein juoksee kohti seuraavaa ja taas seuraavaa aamua. Eletään jo orastavaa syksyä ja koulut alkavat taas. Myös oma lukukauteni pyörähti käyntiin viime torstaina. Miltä se tuntuu nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen? Tuntuu hyvältä ja pahalta. Hyvältä siksi, että arki tasapainottaa elämää, ikään kuin vakiinnuttaa sen tutuille urille. Saa muuta ajateltavaa ja oikein roppakaupalla tekemistä. Ehkä liikaakin, sillä valmiiksi uupuneen totaaliseen uuvuttamiseen ei tarvita paljoa.

Pahalta tuntuu siksi, ettei tämän kaltaista vuotta pitänyt tulla ollenkaan. Kohta puoliin minulla pitäisi olla tuhiseva vauvantuoksuinen nyytti sylissä ja seuraavat opinnot vuosien päästä olisivat olleet aivan toisaalla. Elian laskettuun aikaan on matkaa enää kymmenen päivää. Suunnilleen kymmenen päivän kuluttua minun pitäisi saada tuudittaa omaa lastani sylissä. Sitä ei kuitenkaan tapahdu nyt. Se tapahtui jo toukokuussa, mutta silloinkaan en saanut vastasyntynyttä rinnalleni.

Motivaatio koulua kohtaan on aivan pohjamudissa. Silti tänäkin aamuna jaksoin nousta. Helppoa se ei ollut, mutta nousin kuitenkin. Tiedän, ettei itseään kannata väsyttää aivan loppuun. Mutta niin kauan, kuin pienikin ääni jaksaa takaraivossa muistuttaa, että on tässä jotain järkeäkin, aion taistella.

Päivä kerrallaan kevättä ja valmistumista kohti!