"On se kova lähtö elämään"

Olen appiukkoni kanssa samaa mieltä. Nuoren aikuisen elämä ei todellakaan ole helppoa ilman oman lapsen menetystäkään. On niin paljon vaikeita valintoja ja stressaavia tilanteita; itsenäistymistä, ihmissuhteita, ammatinvalintoja, opiskelumotivaatiota, taloudellisia huolia, työnhakua... Lista tuntuu loputtomalta. Kun tähän lisätään oman rakkaan lapsen kuolema, tuntuu elämä usein tarkoituksettomalta ja lohduttomalta. Tulevaisuus tuntuu olevan harmaan usvan peitossa. Mikä minusta tulee? Mitä meistä tulee? Voiko elämällä olla meille vielä jotain annettavaa?

Koulu alkaa olla loppusuoralla. Alkusyksyllä sain opiskella kevennetysti ja jostakin olen saanut sen verran voimia, että tänne asti on jaksettu. Takana on paljon kovaa työtä ja kolme näyttöä. Tänään aloitin yrittäjyyskurssin, joka toteutetaan monimuoto-opintoina. Koulua on vain kerran viikossa muutama tunti ja loppu opiskelusta tapahtuu itsenäisesti kotona. Kuulostaa hyvältä. Huhtikuussa pitäisi olla paperit kädessä.

Töihin en halua. En millään. Ainoa asia, mitä todella haluaisin, on vauva. Oma lapsi, jota ei otettaisi meiltä pois. Kipeimmällä mahdollisella tavalla sen on ymmärtänyt, etteivät lapset ole itsestäänselvyys. Ihmisen on kuitenkin pakko tehdä jotain, minä aion hakea yliopistoon suomen kielen koulutusohjelmaan. Sinne pääseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Kaksi vaativaa pääsykoekirjaa ja vähän sisäänpääsijöitä. Pitäisi vain saada voimia lukea.

Usein on ollut ajatuksissa tänne kirjoittaa kuulumisia, vaan ajatuksiksi ne ovat jääneet. Tuntuu nytkin jotenkin oudolta kirjoittaa. Vaisulta. Ihan hyvää meille kuuluu, ei mitään erikoista. Tavallista arkea. Mun syksyä on paljon helpottanut kaksikiloinen karvakasa, kääpiökani Papu. Pingviininvärinen herrasmies on tunteikas kaveri. Yleensä leppoinen ja ystävällinen silitystenkerjääjä, mutta pahan päivän sattuessa ilkikurinen riiviö. Jokatapauksessa pehmeän luppakorvan voi kaapata kainaloon ja paijata aina kun siltä tuntuu (ja vaikka ei välillä niin tuntuisikaan).

Paljon ollaan oltu viikonloppuja ja lomia lapsuudenkodeissamme. Sadan kilometrin välimatka taittuu aika nopeasti ja kotona on aina ihana käydä. Lokakuussa piipahdimme vähän kauempana miehen mummua katsomassa. Oikein ihana mummu, itse näin hänet ensimmäistä kertaa ja mieskin ties kuin monen vuoden jälkeen. Oman mummun ja papan kanssa ollaan lähennytty syksyn aikana, he asuvat lähellä meitä ja ollaan nähty aiempaa useammin. Itselle on tullut tärkeäksi käydä mummolassa nyt kun vielä on siihen mahdollisuus. Uusi vuosi vastaanotettiin mukavissa tunnelmissa mökillä kaveriporukan kanssa. Jotenkin sitä on erakoitunut ja näkee kavereita liian harvoin, vaikka on niin rakkaita ja upeita ystäviä ympärillä.

Aika parantaa haavat.. Kulunut klisee, mutta totuus siinä piilee. Elämä ei enää koskaan palaudu entiselleen. Kulunut vuosi jätti meihin syvän jälkensä ikuisiksi ajoiksi, emmekä koskaan unohda. Emme koskaan lakkaa kaipaamasta lastamme. Olemme elämämme loppuun asti äiti ja isä enkelille. Kuljemme hautausmaalla viemässä kynttilöitä lapsemme haudalle. Suru ei ikinä lopu, mutta sen kanssa oppii elämään. Ja elämä jatkuu..

Tämä väsynyt bloggari siirtyy nyt nauttimaan miehen tekemästä ihanasta smoothiesta. Huomenna meillä onkin merkkipäivä; kaksi vuotta kihloissa. Olen äärettömän onnellinen rakkaasta ja rakastavasta miehestäni! <3

-Karoliina-