Vaikka tänään on ollut harmaatakin harmaampi päivä, on kevät ollut kaunis. Kaikki aistit avoinna olen toivottanut kevään kaikkinensa tervetulleeksi. Viime keväästä ei minulla ole muistikuvia. En muista lumen sulamista, en ilmojen lämpenemistä, en päivän pitenemistä. En muista sulavia vesistöjä, en katuharja-autoja, en linnun laulua. En muista lehtien puhkeamista, en muista nurmen vihertymistä. Sumussa, niin paksussa hernerokka sumussa, lipui kevät viime vuonna ohitseni.

Kun lyhyin ja aristavin askelin astuin kesäkuun alussa sairaalan ovista ulos, näin kesän puhjenneen. Auringon lämpimät säteet hyväilivät samantien poskiani, nurmi vihersi, maa tuoksui ja kaupunki humisi ympärilläni. Puristin tiukasti pientä valkoista enkelipatsasta kädessäni. Turvauduin voimakkaasti siihen. Jos pudottaisin sen asfaltille, särkyisi se viimeinenkin asia, mitä minä sairaalasta mukaani sain. Auton luona katkera naurahdus putosi huuliltani, kun näin mieheni minua varten mukaansa ottamat tyynyt. Muodottomiksi muovautuneet tyynyt. Tyynyjä vauvan istuimen sijaan. Mieheni, ihana mies, asetteli tyynyt selkäni taakse, että minun olisi kivuttomampi matkustaa. Apteekissa apteekkarin ilme: "Nämä ovat vahvoja lääkkeitä. Tarvitsetko molemmat?". Kyllä. Kyllä kai, en minä tiedä. Kotona talon voimakas ominaistuoksu leyhähti vasten kasvoja. Oksetti.

Nyt alkaa olla käsillä ensimmäiset vuosipäivät. Viikko sitten oli vuosi sitten se päivä, jolloin saimme tietää, että aarteemme selviäminen olisi hyvin epätodennäköistä. Nyt käsillä olevat viikot olen vuosi sitten maannut, maannut ja vaihtanut siteitä toisensa perään. Itkenyt. Itkenyt valtavasti. Kutonut pieniä villasukkia, ettei pienen tulisi kylmä. Yrittänyt ymmärtää ja käsitellä asiaa siinä epäonnistuen. Yrittänyt olla luottavainen, siinäkin useimmiten pahasti epäonnistuen. Silti pieni ääni kuiskaamassa sisällä vielä on toivoa. Tuttavien rohkaisuyritykset kyllä kaikki järjestyy. Katkeruuden aika oli kuitenkin paljon myöhemmin, keväällä vain odotti tulevaa avuttomasti. Odotti odottamistaan, kun ei muutakaan ollut tehtävissä.

Vuosi on ollut vaikea. Niin mielettömän vaikea. Sitä on vain avuttomana riepoutunut surun ja tuskan mielivaltaisissa aallokoissa. On vaikea ymmärtää, että niin pohjalta voi nousta ylöspäin vain tipahtaakseen uudelleen. On vaikea ymmärtää, kuinka sitä jo vuoden on asian kanssa yrittänyt elää. Miten sitä ylipäänsä tässä vielä istuu kirjoittamassa?

Tänään, olen kiitollinen keväästä. Kevät tuntuu hieman tasoittavan aallokoita ja levittävän murheellisimpienkin mieliin elämän energiaa. Tänään, nautin huomisen auringosta ja odotan kesää.

Tänään, voin kertoa että saavutin yhden etapin elämässäni. Heikompinakin päivinäni olen kuitenkin ollut niin vahva, että tänään minulla on ammatti. Minulla on ihana kesätyö. Ja ennen kaikkea, minulla on elämä.

Kiitos,

- Karoliina -